Kohdistamattomuuden nostalgia

Tässä taannoin eräässä suunnittelupalaverissa sain aiheutettua ahdistuksen parille yhteistyökumppanille kun vilautin ruudultani lukemattomien sähköpostieni määrää: niitä oli sillä hetkellä 1 888 kappaletta. Siis mitä, miten voin olla lukematta ja reagoimatta juuri minulle lähetettyihin viesteihin? Miten pärjään? Eikö ahdista? No ei ahdista, eikä kauppojakaan tai sen suurempia voittoja ole tietääkseni mennyt ohi.

Ongelma on siinä, että sähköposti on kuin päiväkodillinen lapsia: kaikki huutavat samaan aikaan: ”äitikatoäitikatoäitikatoäitikato”. No en kato. On vaan pakko seuloa töiden kannalta oleellisimmat ja kriittisimmät viestit ja varmistua, että mikään ei pala pohjaan. Niin, 1 888 lukematonta viestiä oli siis ainoastaan pääasiallisen työsähköpostini lukemattomien postien määrä.
Kyllähän te tiedätte mistä minä paasaan. Suurin osa postista on myynti-, mainos- ja uutiskirjeitä, jotka eivät herätä minkäänlaista impulssia mihinkään suuntaan. Tähän väliin pieni disclaimer, minä pidän markkinoinnin automaatiosta ja kohdentamisen mahdollisuudesta ja minä innostun teknologiasta, siitä ei ole kyse. Olen aina innostunut, aina siitä lähtien kun isä VHS-soittimen lapsuudenkotiin osti.

Mutta ehkä tuossa onkin se merkitsevät ero: 70- ja 80-luvun taitteessa elettiin vielä sen verran niukkuuden maailmassa, että kaikkea uutta ihmeteltiin yhdessä. Koko naapurusto kokoontui katsomaan uutta ihmeellistä vekotinta ja ensimmäistä Epesistä vuokrattua ilman tekstityksiä olevaa leffaa. Aivan samalla tavalla kun televisiota sen alkuaikoina katsottiin yhdessä. Myönnän, johtunee joulun läheisyydestä, mutta nyt pukkaa hieman nostalgiavirittyneisyyttä. Jouluun liittyy paljon yhteisöllistä ja paljon tarinoita, lähtien jo itse joulusta ja sen viettämissyystä. Joulupukki, varpunen jouluaamuna, lentävät porot, tontut ja muut.

Tarinoihin taas liittyy televisio. Helposti innostuvana tyyppinä olen ollut jo valmis hautaamaan perinteisen television monen monta kertaa. Eihän sitä kukaan kuitenkaan katso, koska kaikki kuitenkin katsovat Netflixiä, Yle Areena ja muita palveluita. Monille on oikein kunnianasia, kuinka vähän tai jos ei ollenkaan televisiota tulee katsottua. Tiedättekö: minä oikeastaan kaipaan yhteisiä hetkiä TV:n ääressä. Sitä kuinka Dallas tuli aina perjantaisi-iltaisin. Sitä kuinka kavereiden kanssa katsottiin yhdessä Moukarimiestä tai MacGyveriä. Kaipaan myös mainoksia, joita ei ole yritetty kohdistaa liian tiukasti minulle. Saatan vahingossa nähdä jotain kiinnostavaa, koska enhän minä osaa tai halua sanoa mitkä kaikki asiat minua oikeasti kiinnostavat. Saatan oppia kuplani ulkopuolella olevista ihmisistä jotain. Saatan inspiroitua jostakin läheiselleni sopivasta asiasta. Tai yksinkertaisesti saatan ihan vaan tulla viihdytetyksi. Ei ihan paras asia mainostajalle, mutta hei, aina ei voi voittaa.

Toivottavasti Samu Sirkan joulutervehdys on vielä jouluaaton ohjelmistossa. Siihen kohtaan tulee muun jouluelämän mainoskatko tänä jouluna.

Kirjoittanut Tia Lilius, Yksikön johtaja